Sitä sopivaa hetkeä ei koskaan tule
Want to read this post in English? Click here!
Elämä on ollut viimeisen vuoden aikamoinen pyörremyrsky. On tapahtunut niin isoja asioita, että prosessoin niitä varmasti vielä pitkään. Ne ovat niitä elämän valtavia asioita, jotka yleensä tapahtuvat aina muille, mutta joiden keskeltä huomaatkin yhtäkkiä löytäneesi itsesi. Paljon ikäviä juttuja ja haikeita asioita, mutta myös vastapainoksi onneksi jotain hyvääkin.
Tässä sitä nyt sitten ollaan, suunnilleen yhtenä palana ja aikamoisen paljon oppineena. Voisin kirjoittaa niin paljon ajatuksia viimeisen vuoden tapahtumiin liittyen, mutta koska ne liittyvät myös muihin ihmisiin, niin jätän ne blogista pois. Jokaisella tarinalla on nimittäin kaksi puolta, ja tuntuisi kurjalta kirjoittaa täällä asioista vain omasta näkökulmasta. Sen kuitenkin sanon, että olen äärettömän kiitollinen kaikista kokemuksista ja ihmisistä – ei sitä turhaan sanota, että ihmiset tulevat elämäämme opettamaan meille jotain.
Yksi asia, jonka olen viime aikoina ymmärtänyt on se, että vaikka kuinka haluaisin väittää muuta, olen aina ollut vähän sellainen sitku-eläjä. Vaikka saan paljon aikaan, on joitain asioita, joiden suhteen odotan sitä sopivaa hetkeä. Ja hassua kyllä, ne asiat ovat juuri niitä, jotka eniten sytyttävät minut. Tiedättehän, ne asiat, jotka tuovat saman tien hymyn huulille ja saavat olon kuplimaan sisältä? Ne ovat juuri niitä asioita, joita jokainen meistä tarvitsee elämäänsä voidakseen hyvin. Minä kai jollain tapaa odotan, että kunhan nyt jaksan hoitaa kaikki muut velvollisuudet ensin, niin kyllä niille unelmille sitten joskus löytyy tilaa.
Viimevuotinen päätös lähteä New Yorkiin oli tähän aiheeseen liittyen iso edistysaskel, ja olin päässyt ennen sitä tosi hyvään rytmiin unelmieni toteuttamisen suhteen. Minulla oli visio, suunnitelma ja suuri motivaatio toteuttaa se. Tuo määrätietoisuus kuitenkin hiipui hiljaa, kun elämä järkkyi muilla osa-alueilla. Löysin saman määrätietoisuuden luokse osittain uudelleen keväällä, mutta sitten elämä puuttui taas peliin ja vaati keskittymään hetkeksi muihin asioihin.
Olen aina ollut se, joka kannustaa muita kohti unelmia. Sparraa ja tsemppaa, valaa uskoa, että nyt jos koskaan kannattaa hypätä ja katsoa, kuinka käy. On kuitenkin paljon helpompi puhua ja tsempata muita, kuin oikeasti ottaa itseä niskasta kiinni ja alkaa tehdä itse, kuten saarnaa. Nyt olen kuitenkin päättänyt, että minun unelmieni aika on NYT, eikä niiden tarvitse enää odottaa sitä sopivaa hetkeä. Elämä saa tuoda eteen mitä tuo, mutta unelmat saavat nyt pysyvästi paikkansa prioriteettilistalla.
Elämä voi nimittäin kuljettaa ihan kummallisiin suuntiin, jotka eivät välttämättä ole yhtään sellaisia, kuin olit suunnitellut. Toisinaan nuo suunnat ovat täynnä itkua ja jäähyväisiä, toisinaan taas hymyä ja uusia mahdollisuuksia. Varmaa on se, ettei kukaan tule tarjoamaan täydellistä tilaisuutta omien unelmien toteuttamiseen. On tehtävä päätös ja priorisoitava itse. Siispä ihana Oisa ja ihan liian pitkään odottanut kirjaprojekti – here I come. Onkin ollut jo kova ikävä!
