Oman ajan ihmeellinen vaikutus

Want to read this post in English? Click here!

Tuntuu, että kesä meni yhdessä hujauksessa. Yhtäkkiä onkin syyskuu, arki alkaa ja sen myötä ihan uudenlaiset kiireet astuvat kuvioihin. Tavallaan kuitenkin odotan syksyn pimeneviä iltoja, ja jostain syystä kaipaan jo ensilunta. Olisi ihana tuntea pikkuruiset lumihiutaleet kasvoilla, ensimmäisten pakkasten nipistellessä poskipäitä. Kesä oli kuuma ja mahtava, mutta kaipaan jo jotain muuta. Tuntuu, että tämä syksy tulee olemaan todellista kasvun ja muutoksen aikaa.

Minulla oli kesän aikana noin kuukauden pätkä, jolloin en oikeastaan ollut yksin juuri lainkaan. Joko olin töissä ihmisten keskellä, kotona toisen kanssa tai tein jotain ystävien kanssa vapaa-ajalla. Huomasin, että aloin stressaantua ja tulla kiukkuiseksi, enkä oikeastaan tiennyt miksi. Pää ja kroppa tuntuivat käyvän ylikierroksilla ilman syytä. Sitten tuli pitkästä aikaa eteen ensimmäinen viikonloppu, kun minulla ei ollut mitään menoja sovittuna. Talouden toinen osapuoli lomaili muualla ja minulla oli koko viikonloppu aikaa ihan vain itselleni ilman mitään suunnitelmia.

Mitä sitten tein? Nukuin, söin, katsoin Netflixiä, luin kirjoja, hemmottelin itseäni ja nautin hiljaisuudesta. En poistunut kotoa mihinkään, sillä myös koira oli muualla lomalla, eikä lenkityksistä tarvinnut huolehtia. Ja voi pojat, kun se viikonloppu teki hyvää! Sunnuntaina olo oli levännyt, rentoutunut, iloinen ja inspiroitunut. Sunnuntain aikana kirjaani syntyi spontaanisti viisi uutta lukua, ja olin täynnä ihan uutta puhtia. Älkää käsittäkö väärin: viihdyn kyllä ihmisten seurassa ja nautin sosiaalisista tilanteista. Tarvitsen niiden vastapainoksi kuitenkin aikaa täysin yksin, jopa yllättävän paljon.

 

 

Tuon viikonlopun jälkeen ymmärsin itseäni jälleen hieman paremmin. Minulle oma aika tarkoittaa todella sitä ihan omaa aikaa ilman ketään muuta. Akkujen latautumiseen ei riitä se, että on toisessa huoneessa yksin, kun huoneen ulkopuolelta kuuluu muiden ihmisten ääntä ja elämää. Tahdon uppoutua omaan pikku kuplaani päiväksi tai pariksi ilman mitään ihmiskontaktia. Toinen asia, joka minulle kirkastui tuona viikonloppuna oli se, että omalle ajalle ei ole mitään kriteereitä. Tuntuu, että oma aika pitäisi käyttää mahdollisimman tehokkaasti, ja usein olenkin käyttänyt nuo satunnaiset yksinolon hetket siihen, että olen kirinyt työjuttuja eteenpäin, siivonnut tai tehnyt jotain muuta tehokasta. Tällaisen täydellisyyden tavoittelijan on vaikea hyväksyä, että joskus laiskottelu ypöyksin, koko päivän yöpaidassa haahuilu ja suklaan syöminen lounaaksi voi olla parasta, mitä itselleen voi sillä hetkellä antaa.

Tarve olla yksin on ollut tietyissä ihmissuhteissani jopa ongelma, kun suhteen toinen osapuoli latautuu nimenomaan tekemällä muiden kanssa asioita ja heittäytymällä sosiaalisiin tilanteisiin. Sellainen on minusta tiettyyn pisteeseen asti mukavaa, mutta lopulta se uuvuttaa minut. Kun toinen ei ymmärrä, että minulle oman ajan ottaminen on sitä, että saan olla yksin hiljaisuudessa, saan kuulla naljailua siitä, että olen tylsä ja epäsosiaalinen. Jossain määrin olen tämän myös uskonut, enkä ole osannut vaatia tuota aikaa itselleni. Mutta oikeastaan erakoituessani otan aikaa itselle, jotta jaksan olla iloinen ja sosiaalinen, enkä stressaannu liikaa sosiaalisten tilanteiden kasaamasta kuormasta. Olen hetken epäsosiaalinen, jotta jaksan olla taas se sosiaalinen minä. Onko siellä ruudun toisella puolella kohtalotovereita?

KUVAT: Pixabay