Kohti kolmeakymmentä
Want to read this post in English? Click here!
Täytän sunnuntaina 29, ja tuo syntymäpäivä tuntuu jostain syystä aiempia vuosia tärkeämmältä etapilta. Viimeinen vuosi kaksikymppisenä käynnistyy, ja se tuntuu kummalliselta. Yritin muistella, missä kuvittelin nuorena olevani kolmekymppisenä, mutten saanut oikein kiinni mistään muistosta. Luultavasti kuvittelin olevani yhdeksästä viiteen töissä, parin lapsen äiti ja vaikka mitä muuta kliseistä. Nyt naurattaa, kuinka kolmekymmentä tuntui silloin niin kovin kaukaiselta. Nyt siihen on enää vaivainen vuosi, enkä voi kuvitella, kuinka joskus se on tuntunut ihan ikälopulta ajatukselta.
Monesti tulee pohdittua, mitä tekisi elämässä toisin tai mitä sanoisi nuorelle itselleen. Olen miettinyt tätä viime aikoina paljon, ja rehellisyyden nimissä en muuttaisi mitään. Kuulostaa niin kaamean kliseiseltä, että melkein jätin koko jutun kirjoittamatta, mutta mitä enemmän asiaa mietin, sitä enemmän tuo tunne vahvistuu. Ehkä, jos olisin tehnyt tiettyjä asioita toisin, voisin olla eri tilanteessa, mutta ei nytkään ole mikään huono olla. Ehkä elämä ei mennyt juuri sitä rataa, kuin jossain vaiheessa suunnittelin, mutta se ei olisi mennyt juuri tätä rataa ilman niitä huonompiakin hetkiä. Tämä rata on tuonut elämääni niin paljon hyvää kompastuskivistä huolimatta. Ilman juuri tätä rataa eivät elämäni polut olisi nivoutuneet juuri tällä tavalla yhteen, enkä olisi tässä pisteessä, jossa olen nyt. Tämä rata on ollut minun elämäni ja se on mennyt näin, miksi sitä niin kovasti muuttamaan?
Odotan tulevaa innolla, sillä uskon, että parin haastavan vuoden jälkeen on vihdoin valoa tunnelin päässä. Siksi haluankin tässä postauksessa keskittyä fiilistelemään tulevia vuosia sen sijaan, että muistelisin kaihoisasti menneitä. Mitä sitten odotan? Seuraavan vuoden aikana toivon, että pääsen kunnolla vauhtiin urallani lifestylen ja kirjallisuuden parissa. Molempien suhteen on selkeät suunnitelmat, enkä malttaisi millään odottaa kevättä 2019. Toivon myös, että opin entistä paremmin kuuntelemaan itseäni ja intuitiotani – mitä minä haluan, tarvitsen ja kaipaan elämääni, mistä puolestaan on aika pästää irti.
Haluan tehdä viimeisestä vuodestani kahdenkympin puolella vaatimattomasti sanottuna elämäni parhaan. Elää elämää jokaisella solullani ja uppoutua hetkiin, jotka ovat aiemmin hujahtaneet kiireen keskellä ohi. Tehdä asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi ja ympäröidä itseni ihmisillä, jotka tukevat noita asioita. Päästää irti liiallisesta kontrollista ja ottaa rennosti, antaa elämän viedä, minne ikinä se on suuntani suunnitellut seuraavaksi kaartuvan. Nauraa, itkeä ja tehdä virheitä, oppia ja kehittyä. Elää elämää nyt, eikä sitten kun.
Jotenkin huvittavaa ajatella, että muutama vuosi sitten naureskelin, etten kyllä taatusti kärsi sitten kolmenkympin kriisistä – että minähän sukkuloin läpi ikävuosien ja vuosikymmenten ilman mitään ongelmaa. Ja tässä sitä on oltu aivan järjettömän kolmenkympin kriisin kourissa jo pari vuotta ennen kolmeakymmentä. On se elämä vain huvittavaa!
Onko teillä ollut ikävuosien etappeihin liittyviä kriisejä? Muuttuiko elämänne isosti vai pärjäsittekö vain miedolla kriiseilyllä? Millä tavoin elämänne muuttui kriisin seurauksena?
