Intohimo + rohkeus = #uraoivallus

Trendi ja Lily haastoivat pohtimaan omaa #uraoivallusta, joka on jollain tapaa muuttanut suhtautumista omaan uraan. Minulla tuo suurin uraoivallus tuli oikeastaan viime vuoden lopulla, kun aloin miettiä, miksi teen niitä töitä, joita sillä hetkellä tein: kenen unelmaa elin ja mihin halusin oikeasti panostaa elämässä ja uralla. Huomasin tekeväni paljon asioita siksi, että ne olivat muiden mielestä järkeviä – sen kustannuksella, että minua kalvoi jatkuvasti tunne siitä, että itselleni tärkeät jutut jäivät varjoon.

Ystäväni mietti kerran, kuinka hassua on, että hän suuntautuu nykyään sellaiseen työhön, jossa heijastuvat lapsuuden suosikkileikit. Silloin se oli minusta hauska sattuma, mutten miettinyt sitä oman elämäni kannalta sen enempää. Viime aikoina olen kuitenkin miettinyt erityisen paljon omaa uraani ja mitä oikeastaan haluaisin isona tehdä. Mikä on minun unelmahommani? Huomaan, että eniten minua vetävät puoleensa juuri ne asiat, joita ala-asteella rakastin leikkiä.

 

 

Meillä oli ala-asteella silloisen parhaan ystäväni kanssa yhteinen kissa-aiheinen lehti, johon tuotimme innokkaasti sisältöä: oli ruokaohjeita, vinkkejä virikkeisiin, kaverini perheen kissojen haastatteluja, julisteita ja kaikkea sitä, mitä vakavasti otettavaan lehteen meidän mielestämme sisältyi. Julkaisumäärä oli toki vain yksi kappale, koska teimme lehden käsin, mutta markkinoimme sitä yhtä kappaletta ahkerasti luettavaksi vanhemmille, sisaruksille ja kenelle tahansa, joka osoitti kiinnostuksen merkkejä. Nautin silloin jo toimittajan roolista, projektin koordinoinnista, markkinoinnista, sisältöjen suunnittelusta ja taittotyöstä.

Toinen juttu, joka on jäänyt mieleen, oli ala- ja yläasteella kirjoitetut tarinat. Osa jäi keskeneräisinä pöytälaatikkoon, mutta parhaimpia varten sidoin itse kirjat, joihin kirjoitin tarinan. Koristelin kannen viivakoodeineen ja kirjailijaesittelyineen, kuten oikeissa kirjoissakin oli. Teini-iässä harmikseni tuhosin nämä kirjat nuotiossa, koska koin, ettei unelmani kirjailijan urasta voisi koskaan oikeasti toteutua.  Eihän sillä Suomessa elä, pitää hankkia oikea työ. Nuo itse askarrellut kirjat muistuttivat liian kipeästi tästä.

 

 

Nyt, kun olen karsinut elämästäni sellaisia töitä, joista tiedän, etteivät ne ole minua varten, on vapautunut aikaa ja energiaa miettiä, mitä oikeastaan haluan. Ja hassua kyllä, nuo lapsuuden leikkien ”työnkuvat” ovat edelleen se, joiden suuntaan sydämeni eniten minua ohjaa. Haluan kirjoittaa, tutkia mielenkiintoisia ilmiöitä ja aiheita sekä kertoa tekstin keinoin niistä muillekin. Taittotyöt ovat hurjan hauskaa, samoin erilaisten projektien koordinointi. Oman lifestyle-lehden tuottaminen olisi aivan unelma! Olen onnellinen, kun saan kirjoittaa ja kehittää projekteja, joita kohtaan tunnen paloa.

Voiko olla, että tuo kymmenvuotias minä olikin fiksumpi, kuin yksikään teini-iässä tai varhaisaikuisuudessa tehty uravalinta? Onko niin, että meidän jokaisen intohimo, se työ, jolle sydän sykkii täysillä, on nähtävissä jo hyvin nuorella iällä, mutta se pääsee esiin vasta sitten, kun uskallamme päästää sen valloilleen? Oma urani on kyllä liittynyt vahvasti kirjoittamiseen, mutta vasta viimeisen vuoden aikana ja erityisesti tänä keväänä olen löytänyt sen oman juttuni kirjoittamisen alalla.

Tai ehkä en voi sanoa, että olen löytänyt sen, sillä olen kyllä aavistellut sitä aiemminkin, mutta rohkeus ja itsevarmuus lähteä toteuttamaan sitä on puuttunut. Olen pelännyt muiden reaktiota ja sitä epävarmuutta, joka tulee, kun haluat kovasti onnistua jossain, mutta et voi tietää, kuinka homma tulee etenemään. Tässä tullaankin ehkä suurimpaan uraoivallukseeni koko elämäni aikana: kenenkään muun ei tarvitse uskoa sinuun tai juttuusi, jos itse uskot siihen riittävästi. Toki siitä on iso etu ja pääset helpommalla, jos sinuun uskotaan, mutta se ei ole välttämätöntä.

 

 

Jos teet työtä intohimosta ja täydestä sydämestä, löydät kyllä keinot päästä asian kanssa eteenpäin ja lopulta maaliin. Jos jäät odottamaan, että muut ymmärtävät tai hyväksyvät, saat odottaa ikuisesti. Aina löytyy epäilijöitä ja ihmisiä, joiden mielestä pitäisi tehdä jotain tuttua ja turvallista. Oivalsin kuitenkin viime vuonna, että minulle tuttu ja turvallinen tarkoittaisi tyytymistä. Jäisin katumaan tekemättömiä asioita ja yrittämättä jääneitä unelmia. Sen haluan välttää, sillä on parempi yrittää ja epäonnistua, kuin haikailla, muttei tehdä asian eteen mitään.

Uraoivallukseni voisikin kiteyttää näin: kun intohimo ja rohkeus kulkevat käsi kädessä, voit saavuttaa jotain itsellesi suurta. Uskalla siis unelmoida omista jutuista ja etsi ympärillesi rohkaisevat ihmiset, joista saat inspiraatiota ja tsemppiä. Älä anna muiden lannistaa – voi olla, että he eivät vain vielä ymmärrä. Eikä heidän koskaan tarvitse ymmärtää, joskus he voivat jopa siitä huolimatta olla lopulta tukena. Löydä siis lopullinen rohkeus itsestäsi ja paina kaasu kohti unelmiasi!