
Intohimo + rohkeus = #uraoivallus
Trendi ja Lily haastoivat pohtimaan omaa #uraoivallusta, joka on jollain tapaa muuttanut suhtautumista omaan uraan. Minulla tuo suurin uraoivallus tuli oikeastaan viime vuoden lopulla, kun aloin miettiä, miksi teen niitä töitä, joita sillä hetkellä tein: kenen unelmaa elin ja mihin halusin oikeasti panostaa elämässä ja uralla. Huomasin tekeväni paljon asioita siksi, että ne olivat muiden mielestä järkeviä – sen kustannuksella, että minua kalvoi jatkuvasti tunne siitä, että itselleni tärkeät jutut jäivät varjoon.
Ystäväni mietti kerran, kuinka hassua on, että hän suuntautuu nykyään sellaiseen työhön, jossa heijastuvat lapsuuden suosikkileikit. Silloin se oli minusta hauska sattuma, mutten miettinyt sitä oman elämäni kannalta sen enempää. Viime aikoina olen kuitenkin miettinyt erityisen paljon omaa uraani ja mitä oikeastaan haluaisin isona tehdä. Mikä on minun unelmahommani? Huomaan, että eniten minua vetävät puoleensa juuri ne asiat, joita ala-asteella rakastin leikkiä.
Meillä oli ala-asteella silloisen parhaan ystäväni kanssa yhteinen kissa-aiheinen lehti, johon tuotimme innokkaasti sisältöä: oli ruokaohjeita, vinkkejä virikkeisiin, kaverini perheen kissojen haastatteluja, julisteita ja kaikkea sitä, mitä vakavasti otettavaan lehteen meidän mielestämme sisältyi. Julkaisumäärä oli toki vain yksi kappale, koska teimme lehden käsin, mutta markkinoimme sitä yhtä kappaletta ahkerasti luettavaksi vanhemmille, sisaruksille ja kenelle tahansa, joka osoitti kiinnostuksen merkkejä. Nautin silloin jo toimittajan roolista, projektin koordinoinnista, markkinoinnista, sisältöjen suunnittelusta ja taittotyöstä.
Toinen juttu, joka on jäänyt mieleen, oli ala- ja yläasteella kirjoitetut tarinat. Osa jäi keskeneräisinä pöytälaatikkoon, mutta parhaimpia varten sidoin itse kirjat, joihin kirjoitin tarinan. Koristelin kannen viivakoodeineen ja kirjailijaesittelyineen, kuten oikeissa kirjoissakin oli. Teini-iässä harmikseni tuhosin nämä kirjat nuotiossa, koska koin, ettei unelmani kirjailijan urasta voisi koskaan oikeasti toteutua. Eihän sillä Suomessa elä, pitää hankkia oikea työ. Nuo itse askarrellut kirjat muistuttivat liian kipeästi tästä.
Nyt, kun olen karsinut elämästäni sellaisia töitä, joista tiedän, etteivät ne ole minua varten, on vapautunut aikaa ja energiaa miettiä, mitä oikeastaan haluan. Ja hassua kyllä, nuo lapsuuden leikkien ”työnkuvat” ovat edelleen se, joiden suuntaan sydämeni eniten minua ohjaa. Haluan kirjoittaa, tutkia mielenkiintoisia ilmiöitä ja aiheita sekä kertoa tekstin keinoin niistä muillekin. Taittotyöt ovat hurjan hauskaa, samoin erilaisten projektien koordinointi. Oman lifestyle-lehden tuottaminen olisi aivan unelma! Olen onnellinen, kun saan kirjoittaa ja kehittää projekteja, joita kohtaan tunnen paloa.
Voiko olla, että tuo kymmenvuotias minä olikin fiksumpi, kuin yksikään teini-iässä tai varhaisaikuisuudessa tehty uravalinta? Onko niin, että meidän jokaisen intohimo, se työ, jolle sydän sykkii täysillä, on nähtävissä jo hyvin nuorella iällä, mutta se pääsee esiin vasta sitten, kun uskallamme päästää sen valloilleen? Oma urani on kyllä liittynyt vahvasti kirjoittamiseen, mutta vasta viimeisen vuoden aikana ja erityisesti tänä keväänä olen löytänyt sen oman juttuni kirjoittamisen alalla.
Tai ehkä en voi sanoa, että olen löytänyt sen, sillä olen kyllä aavistellut sitä aiemminkin, mutta rohkeus ja itsevarmuus lähteä toteuttamaan sitä on puuttunut. Olen pelännyt muiden reaktiota ja sitä epävarmuutta, joka tulee, kun haluat kovasti onnistua jossain, mutta et voi tietää, kuinka homma tulee etenemään. Tässä tullaankin ehkä suurimpaan uraoivallukseeni koko elämäni aikana: kenenkään muun ei tarvitse uskoa sinuun tai juttuusi, jos itse uskot siihen riittävästi. Toki siitä on iso etu ja pääset helpommalla, jos sinuun uskotaan, mutta se ei ole välttämätöntä.
Jos teet työtä intohimosta ja täydestä sydämestä, löydät kyllä keinot päästä asian kanssa eteenpäin ja lopulta maaliin. Jos jäät odottamaan, että muut ymmärtävät tai hyväksyvät, saat odottaa ikuisesti. Aina löytyy epäilijöitä ja ihmisiä, joiden mielestä pitäisi tehdä jotain tuttua ja turvallista. Oivalsin kuitenkin viime vuonna, että minulle tuttu ja turvallinen tarkoittaisi tyytymistä. Jäisin katumaan tekemättömiä asioita ja yrittämättä jääneitä unelmia. Sen haluan välttää, sillä on parempi yrittää ja epäonnistua, kuin haikailla, muttei tehdä asian eteen mitään.
Uraoivallukseni voisikin kiteyttää näin: kun intohimo ja rohkeus kulkevat käsi kädessä, voit saavuttaa jotain itsellesi suurta. Uskalla siis unelmoida omista jutuista ja etsi ympärillesi rohkaisevat ihmiset, joista saat inspiraatiota ja tsemppiä. Älä anna muiden lannistaa – voi olla, että he eivät vain vielä ymmärrä. Eikä heidän koskaan tarvitse ymmärtää, joskus he voivat jopa siitä huolimatta olla lopulta tukena. Löydä siis lopullinen rohkeus itsestäsi ja paina kaasu kohti unelmiasi!
Hanna
07/03/2018 17:07Erittäin hyviä oivalluksia! Muistan itsekin halunneeni pienenä tehdä omaa lehteä (ja pari numeroa teinkin) ja nyt tuo puoli jatkuu sisällöntuotannon parissa toimittajanroolin sijaan. Nuoresta asti kaikki liikkuva ja stilli kuva on kiinnostanut, mutta nyt myöhemmässä vaiheessa olen onneksi löytänyt sen suunnan johon tahdon urallani liikkua. Ja se jos mikä on markkinoinnin parissa, kun aluksi luulin sen olevan vain graafisen suunnittelun sekä valokuvauksen saralla.
hanna
http://www.hannamariav.com
Priska
08/03/2018 06:08Ihanaa, että olet löytänyt oman juttusi! 🙂 Itse olen huomannut, että usein meillä on jotenkin intuitiivisesti mielessä työ, jota haluamme tehdä, mutta emme välttämättä kirkkaasti osaa tarttua siihen, mikä se loppujen lopuksi on. Yrityksen ja erehdyksen kautta se usein kuitenkin lopulta kirkastuu: tämä ei ollut ihan mun juttu ja tämä toinen onkin sitten ihan juuri sitä! Onneksi meillä on mahdollisuus yrittää ja erehtyä, vaihtaa suuntaa niin monta kertaa, kuin siltä tuntuu 🙂
Inkeri
07/03/2018 17:50Hei vitsi, miten ihana kirjotus. ❤ Oon pohtinut niin paljon samaa ja tää anto vaan lisää potkua näille ajatuksille. Oon sitä mieltä, että todellinen kasvaminen tapahtuu nimenomaan kohti sitä lapsiminää, joka tiesi jo mitä on tullut tänne tekemään. Harmillisen usein ajatellaan, että siitä lapsesta tulisi kasvaa jotenkin poispäin. Ja jostain kirjasta muistan lukeneeni, että jos elämänsuunta on hukassa, niin tärkeä suuntaviiva voi löytyä juuri lapsuuden lempipuuhista.
Priska
08/03/2018 06:06Kiitos Inkeri! Mahtavaa, että kirjoitus antoi lisäpotkua <3 Tuo on muuten totta, nyt kun sanoit, että tosi usein kannustetaan vaan aikuistumaan ja unohtamaan ne lapsuuden leikit, vaikka ne paljastavat meistä enemmän, kuin ehkä tajuammekaan. Ja jos miettii tätä kyynistä aikuisten maailmaa verrattuna lapsen vankkaan itseluottamukseen ja avarakatseisuuteen, jonka maailmassa mikä vain on mahdollista, jos tarpeeksi yrittää, niin sitäkin soisi hieman enemmän meille aikuisille. Tottakai täytyy olla realistinen eli ei esim. ole vain fyysisesti mahdollista lentää liitovarjolla kuuhun, mutta suurin osa meidän unelmista on kuitenkin aidosti toteutettavissa, jos vain jaksamme uskoa niihin ja tehdä töitä niiden eteen!
Emma Karoliina
07/03/2018 18:20Ihana idea postaukselle ja tosi mielenkiintoista lukea, miten olet päässyt nykyiseen tilanteeseesi 🙂 Itse olen pienenä leikkinyt koulua kerta toisensa jälkeen ja nyt olenkin sitten valmis luokanopettaja ja jatkan vielä sivuaineopintoja rehtoriksi saakka! Kyllä ne lapsuuden leikit heijastuu aikuisuuteenkin 😀
Priska
08/03/2018 06:01Ihan mahtava kuulla muidenkin kokemuksia aiheesta! On se vaan jännä, kuinka näitä yhtäläisyyksiä huomaa, kun alkaa miettiä 😀
Reetta
07/03/2018 18:46Todella inspiroiva postaus! Unelmointi on todella tärkeää ja harmittavan moni miettii nykyään uravalintaa sen kannalta, missä työllistyisi parhaiten, eikä siltä, mikä olisi se oma intohimo. Toki ensimmäinen on ymmärrettävää myös. Itsellenikin nämä asiat ovat ajankohtaisia korkeakouluhakujen vuoksi ja kyllä tässä on joutunut pistämään käytännöllisyyden, unelmat ja kaiken muun vaakakuppiin.
Allekirjoitan täysin sen, että parempi yrittää ja epäonnistua, kuin haikailla, muttei tehdä asian eteen mitään.
Ihanaa kevättä! <3
Reetta / stoori.fi/reettakristiina
Priska
08/03/2018 06:00Kiitos Reetta! <3 Mun mielestä paras combo on opiskella alaa, jonka oppeja voi soveltaa mille tahansa alalle. Sitten voi itse miettiä, että millaiselle alalle haluaa lähteä erikoistumaan ja sitä kautta ehkä päästä tekemään sitä omaa juttua. Esimerkiksi markkinointiala on juuri tällainen. Toinen vaihtoehto on opiskella jokin ns. turvallinen ala, jotta on aina suunnitelma B, jos unelmaduunin kanssa tulee hetkellisiä notkahduksia. Pitää unelmoida, mutta olla pikkuisen järkevä siinä samalla - kauheaa tasapainoilua! 😉
Inka Nitta
08/03/2018 09:29Hieno idea postauksella ja ihan super mahtavia oivalluksia! Itse oon sitä mieltä, että on todella tärkeää yrittää ja mielummin vaikka epäonnistua siinä kuin olla yrittämättä. Mun mielestä on jotenkin hassua, että monella tuo lapsuuden ns. haaveammatti onkin just se mitä haluaa tehdä tai lähellä sitä, sillä mulla ei ainakaan oo sinne päinkään. En edes aina usko, että olen ollut sellainen lapsi mitä olin. 😀
Priska
08/03/2018 11:23Mun lapsuuden haaveammatti oli poliisi ja taitoluistelija – ei todellakaan sellaisia, joita oikeasti haluaisin/voisin nykyään tehdä! 😀 Mutta just toi luontainen taipumus johonkin alaan näkyy kyllä monilla vahvasti jo lapsena! Eli vaikka se ei olis se varsinainen haaveammatti, joka vastataan, kun vanhemmat kysyy, mikä susta tulee isona, niin se on sellainen, johon omat leikit luonnollisesti suuntautuu. Toiset rakastaa tehdä hiekkakakkuja, toiset hoivata nukkeja ja kolmannet kiipeillä puissa. Aina ei tokikaan ole näin, vaan sen oman jutun voi löytää vasta aikuisenakin 🙂
Pingback: Mitä oikein teen työkseni? - Oisa Lifestyle
12/03/2018 17:16Pingback: Miksi Oisa on olemassa? - Oisa Lifestyle
17/03/2018 08:51Pingback: Mitä on itsevarmuus? - Oisa Lifestyle
25/04/2018 13:35